Vaeltamassa Länsi-Australiassa

Yövyimme muutaman yön noin 40 kilometrin päässä Albanyn kaupungista Porongurup-vuorijonon läheisyydessä. Ystävämme olivat ajatellet oikein ja valinneet meille vuorista pitäville kaksi vaellusta. Ensimmäinen ve meidät nelisenkymmentä kilometriä pohjoisemmassa olevaan Stirling Rangen kansallispuistoon, jossa vaelsimme Bluff Knoll:ille, joka on vuorijonon kolmanneksi korkein (1095m merenpinnasta) ja yksi vaikuttavimman näköisistä huipuista Länsi-Australiassa. Opaskirjassa kerrottiin, että kävelyreitti on 6 km meno-paluu ja aikaa olisi hyvä varata 3-4 tuntia.

Pääsymaksu kansallispuistoihin oli 13 AUD eli noin 8 euroa per auto. Pääsymaksu maksettiin automaatteihin, jotka näyttivät kaikki toimivan vain ja ainoastaan luottokortilla. Pääsymaksu oli voimassa saman päivän aikana muissakin kansallispuistoissa.

 

Näille vuorille olimme ajamassa ja ei näkynyt kenguruita eikä emuja. Oikeaa liikennemerkkien tuhlausta ja turistin huijausta.

Siinä se sitten on: Buff Knoll. Parkkipaikalta katsottuna huippu näytti olevan aika kaukana ja yllättävän korkealtakin. Ajattelimme HansGiorgion kanssa, että reitti ei varmaankaan mene tuonne aivan ylös, mutta miten väärässä voikaan ihminen olla. Onneksi.

 Punahiekkaista polkua tallustelimme auringon paahtessa.

Aina välillä polkua oli porrastettu. Emmekä olleet ainoat matkalla olijat. 

Vielä vain 1.3 km huipulle

Maaperä oli kuvaa ja karua, mutta mukavannäköistä. Kummasti näissäkin vähän palmua muistuttavissa puissa oli elämää vaikka varret olivat aivan selvästi palaneet.

Nyt alataan jo olla sen verran ylhäällä, että rinteillä kasvavat puut eivät häiritse näkyvyyttä.

Eräs alueen asukeista ja HG oli taas innoissaan kuvaamassa kaveria

Vihdoin perillä

Olipa kuuma reissu, mutta perille päästiin punaisina kuin paistikka. Upeat näköalat täältä oli. Kyllä kannatti kiivetä ja nauttia näissä maisemissa kevyttä lounasta.

Tässä alla näkyy parkkipaikalle tuleva tie ja soikiona parkkipaikka, jolta lähdimme sitten tuota kapeaa polkua kiipeämään vuorelle päin.

Tässä vielä vähän matkan kukkaloistoa. Mukava, että olimme matkalla keväällä (siis Australian), kun monet kasvit olivat kukassa.

 Tuolla me kävimme. Mukava, mutta raskas retki näin kuumalla ilmalla.

Toinen vaelluksemme tehtiin majapaikkamme lähellä olevalle vuorijonolle Porongurupin kansallispuistoon. Meidän majapaikkamme pihalta näkyi mielenkiintoinen kohoama Castle Rock, joka tässä illalla otetussa kuvassa näyttää vähän linnoitukselta. Yksimielisesti päätimme, että tuolla yritämme käydä. Siis yritämme.

Granite Skywalk Castle Rock oli tämän seuraavan reittimme nimi. Tuon nyppylän päälle tai oikeammin siihen kylkeen kiinnitetylle terassille pääsisi kiipeämällä muun muassa 7 metriä korkeiden pystysuorien tikkaiden kautta ja sen jälkeen olisi mahtavat näköalat tuolta helikopterin avustuksella viritetyltä terassilta. Näin siis kertoi majapaikassamme ollut opaskirjanen.

Ei kun matkaan. Kokonaiskorkeusero on muuten vain 500m. Vaellus ei ole vaikea muutamaa kohtaa lukuunottamatta.

Reitti meni kauniissa karrimetsässä (eukalyptysmetsä), joten tämä reissu ei ollut liian hikinen. Matkallamme näimme ja kuulimme monenlaista visertäjää. Tämäkin oli muuten oikein hyvä lintupäivä. Se pakollinen lintukuva on tuolla lopussa.

Karrimetsää

Merkki tulipalosta

Nyt alkaa näkyä muutakin kuin metsää eli alamme lähestyä tämän päivän kohokohtaamme.

Mitenkä tämäkin siirtojärkäle paikallaan pysyy?

Vähitellen aletaan päästä asiaan eli kiipeämiseen Skywalkille. Ensin on punnerrettava itsensä näiden isojen kivijärkäleiden päälle. Avuksi oli kiinnitety muutamia metallikahvoja.

Siinä se sitten ensimmäistä kertaa näkyy: Skywalk.

Siinä se sitten oli. Ne tikkaat. No, ylöspäin meno onnistu aina, vaikka Herr Professor Doctor oli tästä vähän erimieltä, mutta alastulo voi sitten olla jo haastavampaa etenkin, kun ja jos on korkeanpaikan kammoa, kuten allekirjoittaneella.

Perillä. Tämmöisen miljoonia Australian dollareita maksavan terassin olivat sitten viritelleet Castle Rockin viereen.

Tämmöisten varassa Skywalk oli

Tuolla on muuten maatila, jossa majoitumme.

Alas noita tikkaita pääsimme kaikki. Tikkaat olivat herra professorin mielestä kaikkein haastavimmat. Höh! Ihan simppeliä niitä oli mennä, kuten kuvasta näkyy.

Mutta, mutta... Miten pääsen näiltä isoilta kivijärkäleiltä alas huonon polveni kanssa.

Minä taiteilemassa kivellä

Alas pääsin minäkin.

Lopuksi se pakollinen lintukuva. Matkalla takaisin parkkipaikalle näimme tämän allaolevan komistuksen ja hän hallitsi poseeraamisen eli pysyi paikallaan minuutti tolkulla. Yleensä näillä pikkulinnuilla on hirvittävä kiire. Eikös olekin söpö kaveri?

Yellow Robin

Pieniä huomioitani - Helsinki ja minä

Saksassa asuminen on muuttanut suhtautumistani Helsinkiin. Tai minä olen muuttunut. Tai Helsinki on muuttunut. Tai kenties kaikki yhdessä.

Minulle Pohjois-Suomen kasvatille Helsinki ei ole koskaan ollut houkutteleva. Tampere vielä menetteli ja siksi lähdinkin sinne opiskelemaan ja kovasti tykästyin Tampereeseen. Terveisiä sinne! Ikinä en ole halunnut Helsinkiin tai pääkaupunkiseudulle yleensäkään, kunnes kerran ei ollut vaihtoehtoa, niin oli valittava pienempi paha eli kylien yhteenliittymä, Espoo.

Nyt täältä käsin olen käynyt Helsingissä aivan turistin silmin. Viimeksi nyt pitkänä viikonloppuna yövyimme Helsingissä hotellissa ja kiertelimme kupunkia. Helsingin parasta antia on mielestäni meri. Kaivopuistossa on mukava kävellä. Helsinki on muuttunut eurooppalaisemmaksi. Café Esplandissa kuuluisia, isoja korvapuusteja jonottaessa edessämme jonottanut mies alkoi puhua kanssamme. Joku puhuu vieraalle ihmiselle Helsingissä! Mies oli asunut toistakymmentä vuotta Irlannissa ennen Suomeen paluutaan. Se selitti varmaankin vieraalle puhumisen.

Vielä kun Helsinkiin saisi kunnon kävelykadut. Ehkäpä uusi pormestari on Luxemburgissa asuessaan ja ehkä täällä keski-Euroopassa vähän matkustelleena ymmärtää, että kävelykadut kuuluvat kaupungin keskustaan. Edellinen ei tätä ymmärtänyt.

Tämä Helsinki, jonka kohtasin miellytti minua. Ehkä kauniilla säällä oli myös jotakin tekemistä asian kanssa.

Esplanadin puistossa

Kaivopuiston rannassa

Kaivopuiston rannassa

"Ruotsinlaivan" lähtöä seuraamassa Kauppatorin rannassa

Helsingissä on kauniita taloja

Taloista löytyy myös mielenkiintoisia yksityiskohtia

Eikä tätäkään juttua saa julkaistuksi ilman pakollista lintukuvaa. Kaivopuiston rannalla näimme kaloja tiirailevan kalatiiran.

Emiratesin koneessa Australian matkallamme

Tuosta vain sisälle putkeen ja siellähän se koneemmekin jo näkyy. Alakerrassa on economy-luokka ja yläkerrassa business ja first.

Emiratesilla on näitä Airbusin A380 mallin koneita yli 100 kpl! Meidän koneessamme oli business-luokassa myös noin 100 paikkaa.

Paikkajakauma oli 1-2-1, joten jokaiselle oli riittävästi tilaa. Meidän paikkamme olivat aina peräkkäin, sillä halusimme molemmille ikkunapaikan. Paikat olivat lomittain, joten toisella oli aina välillä paikka aivan ikkunan vieressä ja toisella himpun verran kauempana, kuten tästä näkee.

Koneessa ali todella avaraa ja käsimatkatavaroille oli paljon tilaa. (Olemme ennen näitä lentoja lentäneet Lufthansan A380-koneella economy-luokassa yläkerrassa Miamin lentomme ja silloin jo jäi sellainen olo, että kone oli tilava).
 

Meidän pienet kassimme mahtuivat kuitenkin mukavasti tälläisiin istuimen sivulla oleviin laatikoihin vai miksi noita nyt sanoisi.

Heti koneeseen saavuttuamme tuli meistä huolehtiva lentoemäntä esittäytymään ja kysymään, mitä halusin juotavaksi. Tarjolla oli tuossa vaiheessa mehua, vettä ja samppanjaa, joten valitsin sitten elämäni ensimmäisen samppanjalasillisen.

Oli oikein nautinto ottaa kengät pois, kiinnittä turvavyönsä, oikaista jalkansa ja alkaa nauttia siitä mitä tällaisella lennolla ja luokalla on tarjottavana.

Istuimen käytävänpuoleisella sivulla oli myös tarjolla juomia ja taulutietokone, jolla pystyi ohjaamaan viihdetarjontaa tai halutessaan jopa katsomaan elokuvia tai sarjoja. Koneessa olikin todella hyvä ja monipuolinen ajanvietetarjonta.

Kun vielä tarjolla oli vastamelukuulokkeet, niin eipä muuta kaivannutkaan. Ongelmaksi tuli vain päättää mitä haluaisi katsella tai kuunnella, kun tarjolla oli vain vaivaiset 2500+ kanavaa.

Voisin seurata lentoamme

Katsoa elokuvaa tai sarjoja

Tai vaikkapa kuunnella musiikkia. (Muuten tässä oleva "Down Under" -kappaleen ymmärtämisongelmamme selvisi todella kunnolla ensimmäisellä Australian matkallamme. Sitä ennen olimme molemmat ihmetelleet, että mitä ihmettä siinä yhdessä kohdassa oikein lauletaan...)

Aikaa sai kulutettua myös syömällä. Alkupalaksi vaikkapa meze-lajitelma. Loistava valinta. Oikein maukasta. Leipää oli myös riittävästi tarjolla.



Pääruokina olleet kala-annokset olivat myös loistava valinta. Kalan kypsyys oli juuri sopiva. Miten ihmeessä saivat "lentokonekaloista" noin meheviä?

Jälkiruoaksi otin aina tietenkin terveellisesti hedelmiä

tai marjoja. Tuo ruskea-valkoinen torni on rekvisiitta.

Sehän oli selvää, että ruoat sai valita ruokalistalta, joissa oli kolme tai neljä vaihtoehtoista alku-, pää- tai jälkiruokaa. Juomalistan valikoimissa oli mehuja, limonaadeja, cocktaileja, viinejä, samppanjaa, väkeviä juomia ja kuumia juomia.

Ruokailun jälkeen oli aika rauhoittua ja matkustamosta sammutettiin valot. Monet rupesivat nukkumaan ja mikä oli mukavaa niin kaikki olivat hiljaa.

Mikä nautinto? Olla lentokoneessa matkalla toiselle puolelle maapalloa ja nukkua vaakatasossa. Siis oikeasti nukkua lentokoneessa. Se on jo luksusta se.

Tai sitten... kuten HansGiorgio tuntui tekevän, niin viettää aikaa lentokoneen perässä olevassa baarissa muiden matkustajien tai henkilökunnan kanssa keskustellen ja maistellen tarjottavia. Eräs mies kertoi mielellään lentävänsä Emiratesin A380-koneilla juuri tuon baarin takia.

Mukavinta näissä business-luokan lennoissa oli, että perille pääsi hyvin levänneenä. Huomasimme jopa jetlagin olevan paljon vähäisempi kuin aikaisemmilla mannertenvälisillä lennoilla. Edellisten Australian matkojemme jälkeen oli tuntunut, että jetlagiin kuolee, niin kamalasti väsytti ja kroppaa kolotti. Nytpä sitten ei oltu kuolemankielissä kumpikaan.

Saapumassa Perthiin illansuussa