Me vaeltajina

Asuimme joitakin vuosia sitten Itävallassa, kauniissa Wienin kaupungissa.

Tuossa talossa oli Wienin kotimme

Noina Itävallan vuosina meitä puraisi kunnolla ensin alppikärpänen ja sitten vähän myöhemmin vaelluskärpänen. Olemme molemmat aina tykänneet vuorista. Lehdistä, kirjoista ja televisiosta olemme molemmat vuoria ihailleet. Muistan hyvin, kun ystäväni kanssa matkasimme interraililla junassa Münchenistä Wieniin ja kuinka kaunilta vuoret näyttivätkään junan ikkunasta.

Mont Blanc

Aluksi lähdimme autolla ihailemaan vuoria. Olemme ajaneet melkein kaikki tunnetuimmat alppitiet. Osan moneenkin kertaan. 

Timmelsjoch - ajettu kaksi kertaa - eikä enää ikinä uudestaan. Terveisiä maailman hitaimmalle keltakilpiselle autolle.

Nousseet hissillä vuorelle, niin ylös kuin pääsi...

 

ihailemaan maisemia. Samalla kummastelimme ihmisiä, jotka nousivat vapaaehtoisesti kävellen rinnettä ylös. "Hullun hommaa", ajattelimme. Alkuaikoina kävelimme vuorelta alas, niin kuin suurinta osaa reiteistä kirjojen mukaan suositellaan mentäväksi. Jossakin vaiheessa vastaamme tuli kuitenkin tilanne, että haluamaamme paikkaan ei päässytkään hissillä, vaan sinne olikin itse kiivettävä ja ei se niin "hullun hommaa" ollutkaan.

Nyt vuosien vieriessä, iän karttuessa ja raihnaisemmaksi tullessa on vaellussuunnaksi tullut (mikäli vain mahdollista) vuorta ylös ja hissillä alas, sillä alaspäin käveleminen on urheillessa rasittuneille polvilleni tätä nykyä myrkkyä. Toiveessani olisi, että jos olisin rikas, niin kiipeäisin aina vain ylöspäin ja sitten tilaamani helikopteri hakisi minut alas ja, ah, polvet kiittäisivät.

Tässä kuvassa on mielestäni ainut oikea kävelysuunta eli ylöspäin

Minun huonoselkäisyyteni vuoksi me teemme vain päivävaelluksia, sillä en saa kantaa raskasta taakkaa ja enkä halua tehdä miehestäni kantoaasia. Vaellusreittimme ovat pääasiassa keskivaikeita. Ajallisesti vaellamme päivässä normaalisti vain noin 5 - 6 h ja tämä sisältää pari taukoa ruokailuun ja kahvitteluun. Tämän hetkinen nousuennätyksemme on Stubain laaksossa kulkemamme 1250 m ja tämä saattaa ennätykseksi jäädäkin.

Itävallan ja Saksan välissä, muutaman vuoden Suomessa asumisemme aikana, kävimme valtamassa tai oikeammin pääsimme vaeltamaan vain noin kolme viikkoa kesässä ja tällöin teimme yleensä vuorille kaksi matkaa. Suurena unelmanamme on ollut, että pääsisimme joskus useammin vuorille, jopa viikonloppuisin ja nyt meillä tämä ihana tilanne sitten on. Kiitos mieheni ihanalle työnantajalle mahdollisuudesta sijoittua asumaan minne haluaa!

 Tai ainakin melkein.

Muutto

Pieni muuttoautomme

... Preussista Baijeriin! Tästä on puhuttu ja tästä on haaveiltu jo vuosia. Haavailtu siksi, että nuo niin kovin rakkaaksi tulleet vuoret olisivat lähellä. Ainoastaan suuri rakkauteni Itävalta menee tässä haaveilussa ohi. Kaikkea ei voi saada (Itävalta), joten hyvä näinkin (Baijeri).

Nyt tuo muutto olisi vihdoin todellista. Vuokra-asunto irtisanominen käytännössä siltä istumalta. Sitten alkoi se hankalampi osuus eli mitä tavaroita siirrämme uuteen Baijerin pieneen asuntoomme ja mistä joudumme luopumaan.

Muuttopäivänä kaksi salskeaa muuttomiestä vetivät sohvan ja nojatuolin kelmuun ja kantoivat tavaramme pikkuruiseen muuttoautoon.

Suomesta hankittu sohvamme matkalla Baijeriin

Vähäiset tavaramme (se kamalalta tuntunut laatikko- ja huonekaluröykkiö) olivat vajaassa parissa tunnissa matkalla Baijeriin. Eli “Heippa tavarat. Huomenna nähdään Baijerissa”.
 

Tyhjä se nyt on olohuoneemme

Näkemiin kaunis kaukainen entinen kotikaupunki

Viimeisen (toistaisesti) pitkän puolen maan pituisen ajomatkan jälkeen saavuimme myöhään illalla jo tutuksi tulleeseen uuden kotikaupunkimme hotelliin ja olo oli jo kuin olisi tullut kotiinsa. Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen suuntasimme vuokra-autollamme kohti uutta asuntoamme.

Viimeiseksi jäänyt vuokra-automme (maailman parhaalta Hertz:n toimistolta vuokrattu!)

Kymmenisen minuuttia ehdimme upouutta asuntoamme ihastella ennen kuin ovisummeri kilahti ja muuttotavaramme alkoivat saapua uuteen kotiinsa. Sukkelaan meni tavaroiden purku autosta ja tuonti sisälle. Vähän yli tunnin päästä sanoimme muuttomiehille “Hei ja hyvää matkaa takaisin Preussiin”. Jälleen oli laatikoita siellä, laatikoita täällä.Eikä kaapin kaappia muualla kuin keittiössä.

Siinä ne tavarat ovat uudessa pikkuisessa asunnossamme

Karmea stressinlähde oli minulle tämäkin muutto. Kamalasti miettimistä, muistamista, valitsemista, poislaittamista, pakkaamista, purkamista, siistimistä, siirtämistä. Tässäkin muutossa kaipailin kyllä “edelliseen elämän” muuttoja. Oli se silloin vain kamalan helppoa, kun työpaikan puolesta tuli muuttofirma ja muuttomiehet pakkasivat ja purkivat kaiken. No, se oli sen elämän yksi hyvä puoli, mutta nyt mamuina homma on hoidettava itse, kuten myös se edellinen muutto Suomesta Preussiin silloin muutama vuosi sitten. Muutto, josta en ole varma olenko toipunut vieläkään.