Wien - rakas vanha kotiseutuni Währing

Katselin valokuvia ja minulle iski koti-ikävä. Ikävä Wieniin, kuten aina.

Minä rakastuin Wieniin kauan sitten. Kenties silloin, kun HansGiorgio muutti Itävaltaan ja lähelle Wieniä. Minä ajoin usein Unkarista 200 kilometriä itävaltaan ja vietimme paljon aikaa Wienissä. Rakkauteni Wieniin kasvoi niinä parina vuonna jolloin asuimme kaupungissa, 18. alueella

Kaupungin keskustaan pääsi mukavasti Schottentorilta raitiovaunulla 41. Wienissä raitiovaunia kutsuttaan nimellä bim. Vieläkin jokunen näistä vanhoista ratikoista on kulussa.

Lähdössä keskustaan

Tämmöisessä olen mennyt niin monta kertaa. Nämä vanhat bimit poistuvat käytöstä, kun niihin noustessa on kaksi porrasta, joten ovat aika hankalia huonommin liikkumaan pääseville tai vaunujen kansa kulkeville. Sääli oikeastaan kuitenkin.

Vanha bim sisältä

 Tällä pysäkillä me jäätiin pois tai noustiin keskustaan menevään bimiin.

 Tälläiselta näytti kotimatkalla. Matka pysäkille oli noin 10 minuuttia.

Tässä talossa me asuimme maantasokerroksessa. Alue oli rauhallista ja hm, hienoa, sellaista paremman väen, fiiniä aluetta 😊.

Asunto oli ihanan Pötzleinsdorfer Schlosspark -puiston lähellä. Kävimme usein iltaisin puistossa kävelemässä ja katselemassa siellä asuvia kauriita, intialaisia juoksuankkoja, vuohia ja kummia kailottavia beigenvärisiä hanhia.

Puistossa on punkkivaroitus ja meillä on siitä lähtien rokotuskin.

Puistossamme keväällä.

Bärlauch (karhunlaukka) kukkii.

Kauriit tulivat puiden suojista aamulla ja illansuussa ruokailemaan ruohikoille. Ruohikot oli tarkoitettu vain eläimille.

Laufente (intialainen juoksuankka) on hassunnäköinen otus liikkuessaan.

Eikä kotiseudusta puhuttaessa voi unohtaa Cafe Konditorei Lintnerin herkullisia kakkuja.

Mozart-kakku Mozartin kuulista tutuilla mauilla ja väreillä.

Wienistä poismuuton jälkeen olemme vierailleet kaupungissa 1-2 kertaa vuodessa. Olemme ajaneet tutulla ratikalla vanhoille kotikonnulle. Käyneet katsomassa vanhaa kotia ja puistoa. Kierrelleet muutenkin tutut paikat. Aluksi, monena vuotena muuton jälkeen Wieniin tulo ja etenkin aina sieltä lähtö oli melken kyynelten sumentamaa nyt lähtiessä jäljellä on vain kaipaus eikä ikävä.

Lofer - kaksi rotkoa ja luola

Sunnuntaipäivälle olimme jättäneet Loferin aluella olevat kaksi rotkoa (Vorderkaserklamm ja Seisenbergklamm) ja Lamprechtsofenloch-luolan. Meillä oli majapaikastamme saadut kortit, joilla sai alennusta kaikista kohteista. Yllätykseksemme pääsimme Vorderkaserklammille ja Seisenbergklammillle ilmaiseksi korttia näyttämällä. Lamprechtsofenloch-luolaan pääsymaksusta sai korttia näyttämällä 50 senttiä alennusta eli maksoimme kuusi euroa henkeä kohti.

Vorderkeiserklamm on 400 m pitkä ja 80 m syvä. Kapeimmalta kohdaltaan se on vain 80 cm leveä. Rotkoon tutustujille on rakennettu 51 portaikkoa, joissa on yhteensä 373 porrasta. Matkalla rotkon alkuun näimme metsäpolkua kävellessämme kieloja, jotka ovatkin Suomen kansalliskukkia.

Reitti rotkolle oli mukava. Lämmintä oli sen verran, että lyhythiaisella paidalla pärjäsi ja keväinen luonto oli todella upean vaalean vihreä.

Matkalla rotkon syvyyksiin.

Kaunista ja kapeaa ja edessäpäin kivi, joka odottaa putoamistaan. Vauhdilla ali.

Pimeähköä. Tuleekohan se vuorenpeikko kohta vastaan?

Vielä on matkaa rotkon päälle.

Kuva ylhäältä alas. Kyllä se on syvä.

Tuon seikkailun jäljeen meille maistui hyvin suositulla Jausenstation Vorderkaiserilla strudelit ja kahvit.

Minä pidän topfen- eli rahkastruudelista, joten syön sitä käytännössä aina kun sitä on tarjolla. HansGiorgio puolestan suosii struudeleista Apfel- eli omenastruudelia.

Pölysokeria oli annoksissamme riittävästi.

Struudelit vatsassamme jatkoimme matkaa muutaman kilometrin päässä olevalle Lamprechtsofenlochin luolalle.

Luola kuuluu Euroopan suurimpiiin. Kokonaispituutta luolalla on tutkimusten mukaan noin 56 km. Luolasta on yleisölle näytillä 700m. Luolan viimeisin/korkeimmailla oleva sisäänkäynti on 2178 m korkeudella, mutta sinne ei onneksi tarvitse kiivetä.

Minua jännitti luolassa. Mennä nyt 700m maan sisään ja kun vesi kohisi koko ajan enemmän tai vähemmän korvia huumaavasti, niin mietin, että olikohan tämä hyvä idea kuitenkaan.

Sinne sitten vaan luolan uumeniin.

Vanhat sähköjohdot oli jätetty muistoksi luolan historiasta.

Portaita.

Lisää portaita. Ylös ja syvemmälle luolaan.

Luolantutkijat jättäneet muiston käynnistään luolan seinään.

Nyt ollaan 70 metriä korkeammalla lähtöpistettämme ja tähän reittimme päättyi.

Kuvassa punaisella on merkitty kohta, johon kaikille avoin osa luolasta päättyy.

Korvia huumaava ääni kuului alla virtaavasta joesta.

Huh! Huh! Mukava luola, vaikka vähän jännittikin. Suosittelemme tutustumista, jos ja kun olette tuolla lähistöllä.

Kello oli jo pitkälti yli yksi ja mahaa kurisi. Olisi saatava lounasta. Luolan lähellä olevasta gasthausista ei löytynyt kuin pientä purtavaa, joten päätimme jatkaa matkaamme Weißbach bei Lofer -nimiseen kylään ja etsiä ruokapaikan, joka löytyikin Seisenbergklammin läheltä. Lounastettuamme katselimme kelloa ja tuumasimmelimme, että eihän meillä ole kotiin Baijeriin kiire, vaan voimme aivan hyvin käydä kävelemässä tämänkin rotkon. Teimmepä hyvän päätöksen. Kaunista oli täälläkin.

Siinä tuli mukava parin tunin kävely. Kyllä kannatti tämäkin käydä katsomassa. Nyt alkoi jaloissa tuntua monien portaiden jälkeen viikonlopun urheilut ja oli aika suunnata kohti kotia. Matkamme vie tutun St. Johann in Tirolin kautta, jossa nautimme vielä mukavan ja kauniin kevätpäivän lopuksi kupposet kahvia ja teetä sekä jaoimme tuhdin jäätelöannoksen, sillä saavutetuista kiloista on pidettävä kiinni ja kyllähän tänäänkin paljon jo oli energiaa kulutettu.

Jonkin verran ennen Saksan rajaa sää muuttui. Auringosta ei näkynyt jälkeäkään ja taivas repesi. Vettä tuli niin että moottoritiellä matelimme vain 30-40 km/h vauhtia ja välillä tuli sihen lisäksi muutama kuuro rakeineen kaikkineen, mutta kotiin päsimme kuitenkin hyvin.