Lofer - pyöräilyä ja vaeltamista

Alppikausi on nyt avattu "kevyesti": 60 kilometriä sähköpyörällä, 1000 metriä nousia vaelluksella ja tähän lisäksi kaksi rotkoa ja yksi luola. Nyt päästään siis asiaan eli vuorille. Pitkän viikonlopun kunniaksi suuntana oli suosikkimaani Itävalta ja siellä meille uusi kohde Lofer Salzburgin-osavaltiossa vain kivenheiton päässä Saksan rajalta.

Loferin kautta virtasi Saalach-joki, jossa oli tänä viikonloppuna mm. jokimelonnan tai vastaavan Saksan mestaruuskilpailut.

Meillä oli varattuna todella mukava pieni huoneisto rauhallisella alueella noin 10 minuutin kävelymatkan päästä Loferin keskustasta. Asunto oli hiljattain remontoitu ja mukavan näköinen.

Näköala parvekkeeltamme Loferer Steinbergille.

Mukavankokoinen kylpyhuone

Olohuone ja ruokailutila

Keittiötila

Naapuristossa oli Laufentejä (juoksija ankka) eli saatiin se pakollinen lintukuva 😄. Matkalla näimme kolme sepelrastasta, joista emme valitettavasti ennättäneet saamaan kuvaa, mutta tältä ne näyttävät: (http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/sepelrastas).

Meillä ovat magnoliat jo mennyttä, mutta täällä korkeammalla (noin 620 m merenpinnasta) magnolia oli vasta tulossa kukkaan.

Perjantaille ja lauantaille oli luvattu aurinkoista säätä, joten vuokrasimme perjantaiksi sähköpyörät ja lauantaina ajoimme Kösseniin vaeltamaan.

Sähköpyörällä Tauern-pörätietä pitkin Loferista Saalfeldeniin ja takaisin. Matkaa lenkille tuli noin 60 kilometriä. Pyöräreitti oli hyvin viitoitettu ja hyväkuntoisella asfaltilla oli mukava ajaa kauniissa maisemissä.

Tämmöiset upouudet menopelit meillä oli tällä kertaa allamme.

Saalfeldenissä kävimme lounastamassa kreikkalaisessa ravintolassa ja paluumatkalla  pysähdyimme tankkaamaan itseämme kakulla ja jäätelöllä. Emme olleet ainoat kahvilan herkuista nauttivat sähköpyörällä ajajat.

Sacherkakkua. Hyvää.

 Takaisin tullessa St. Martin bei Lofeissa alkoi jo näkyä enteitä tulevasta sade- ja ukkoskuurosta.

Mutta perille pääsimme aivan kuivana. Tämä oli jo neljäs kerta sähköpyörällä ja aina yhtä ihanaa. Kun lenkkimme lopuksi tarkastelimme toistemme ajodataa, niin huomasimme mielenkiintoisen seikan (katso kuva alla).

Ylärivissä on minun ajamastani ja alla HG:n pyörästä taltioidut mittarinlukemat. Kokonaismatkassa meillä on eroa 2 km, mutta tuo akun käyttö ei kyllä voi pitää paikkaansa, sillä näyttää siltä, että minä en olisi sähköavustusta oikeastaan käyttänytkään (viisi tolppaa akussa), mikä ei kyllä pidä paikkaansa.

Hochkössen valikoitui vaelluskohteeksemme, koska siellä oli hissi jo auki ja koska minä haluan sellaisella mäeltä alas. Bärenhütteä ja siellä odottavaa lounasta kohti lähdimme aluksi kiipeämään metsäpolkua pitkin. Aluksi menimme tienpohjaa ja sitten kapeahkoa jyrkkää polkua, jossa oli vielä mukava kerros viimevuotisia lehtiä ja täten ei voinut olla aivan satavarma mitä kengän alla oli.

Välillä polulta oli jo mukavat maisemat alas laaksoon ja sitten taas jatkettiin puiden varjossa.

Kössenin kylä

Vaellusreitti ylös Hochkössenille meni jostakin syystä lopussa laskettelurinnettä pitkin, joka oli kyllä kivan jyrkkä.

Laskettelurinteen kukkaia

Bärenhütteltä oli mukava näköala mm. Walchseen suuntaan.

Bärenhütte, jonka olemme usesati nähneet televisossa.

Paikka oli liitovarjoilíjoiden suosiossa. Näimme päivän aikana toista sataa eriväristä varjoa ja lentämässä oli vanhaa ja nuorta, miestä ja naista. Mikäpä näissä maisemissä oli lennellä.

Vielä oli vähän lunta rinteillä.

Lufthansan businessluokassa Helsinkiin, mutta vain koska se oli halvempi vaihtoehto

Meillä on täällä Saksassa touko- kesäkuussa (riippuu pääsiäisen paikasta) kolme pitkää viikonloppua. Viimeisimmällä päätimme tehdä ressun Suomeen sukuloimaan ja katsomaan sisareni perheeseen tullutta uutta perheenjäsentä.

Lentoja etsiessämme huomasimme, että Lufthansa möi haluamallemme lennolle busnessluokanlippuja München-Helsinki välille halvemmalla kuin economyn lippuja.

Businessluokan lippuun kuuluu pari laukkua ruumaan (tämä sopi nyt hyvin, koska meillä oli viemisiä, joiden paikka oli ruumassa), priority check-in (15 minuuttia jonotimme), priority turvatarkastus (samoin 15 minuuttia jonotusta), business loungeen pääsy sekä ruoat koneessa.

Lufthansan business lounge näytti samalta kuin monen yrityksen työmaaruokala. Koska oli aamu, niin tarjolla oli aamupalaa, joka oli samaa tasoa kuin edullisessa hotellissa. Kyllä tuon söi kuitenkin, kun oli nälkä. Yllätykseksemme Baijerissa ei ollut tarjolla weisswursteja, perinteistä aamupalaa ja brezetkin loistivat poissaolollaan. Voihan se olla, että weisswurstit ovat kalliita.

Kuten kaikki tiedämme Euroopan sisäisellä lennolla businessluokka on koneen etupäässä ja siellä istutaan aivan samoilla penkeillä ja samoilla penkkiväleillä kuin lopussakin konetta. Ainoastaan keskipaikka on jätetty tyhjäksi, joten tilaa on vähän enemmän.

Nousun jälkeen meille tarjottiin juomaa ja manteleita. Pääruokia oli valittavana kaksi: vasikkamedaljonki tuoreen parsan, hollandaisekastikkeen ja perunoiden kera tai katkarapupaella. Hatunnosto Luffelle, että ovat huomioineet parsasesongin ja tarjosivat sesongin ruokaa. Valitsimme siten parsan, koska myös tykkäämme siitä kovasti. Vihreä parsa on maukkaampaaa, mutta kyllä valkoinenkin maistuu.

Lennolla tarjottu lounas

Latvialaista belgialaista suklaata. Hyvin maisuivat HansGiorgille.

Olihan tässä businessluokassa lentämisessä hyviä osasia. Nyt kun oli koululaisten loma-aika, niin jonotusaika turvatarkastukseen oli huomattavasti lyhyempi (15 minuuttia 45 minuutin sijaan). Toinen oli koneessa tarjottava ruoka, joka oli todella maukasta alkuruoasta jälkiruokaan asti. Mutta, mutta edelleenkin olemme HansGiorgion kanssa sitä mieltä, että businessluokassa lentäminen (normaali hinnalla) ei kannata Euroopan sisäisillä lennoilla. Niin paljon lisäarvoa tuo hintaero ei tuo.

Vaeltamassa Länsi-Australiassa

Yövyimme muutaman yön noin 40 kilometrin päässä Albanyn kaupungista Porongurup-vuorijonon läheisyydessä. Ystävämme olivat ajatellet oikein ja valinneet meille vuorista pitäville kaksi vaellusta. Ensimmäinen ve meidät nelisenkymmentä kilometriä pohjoisemmassa olevaan Stirling Rangen kansallispuistoon, jossa vaelsimme Bluff Knoll:ille, joka on vuorijonon kolmanneksi korkein (1095m merenpinnasta) ja yksi vaikuttavimman näköisistä huipuista Länsi-Australiassa. Opaskirjassa kerrottiin, että kävelyreitti on 6 km meno-paluu ja aikaa olisi hyvä varata 3-4 tuntia.

Pääsymaksu kansallispuistoihin oli 13 AUD eli noin 8 euroa per auto. Pääsymaksu maksettiin automaatteihin, jotka näyttivät kaikki toimivan vain ja ainoastaan luottokortilla. Pääsymaksu oli voimassa saman päivän aikana muissakin kansallispuistoissa.

 

Näille vuorille olimme ajamassa ja ei näkynyt kenguruita eikä emuja. Oikeaa liikennemerkkien tuhlausta ja turistin huijausta.

Siinä se sitten on: Buff Knoll. Parkkipaikalta katsottuna huippu näytti olevan aika kaukana ja yllättävän korkealtakin. Ajattelimme HansGiorgion kanssa, että reitti ei varmaankaan mene tuonne aivan ylös, mutta miten väärässä voikaan ihminen olla. Onneksi.

 Punahiekkaista polkua tallustelimme auringon paahtessa.

Aina välillä polkua oli porrastettu. Emmekä olleet ainoat matkalla olijat. 

Vielä vain 1.3 km huipulle

Maaperä oli kuvaa ja karua, mutta mukavannäköistä. Kummasti näissäkin vähän palmua muistuttavissa puissa oli elämää vaikka varret olivat aivan selvästi palaneet.

Nyt alataan jo olla sen verran ylhäällä, että rinteillä kasvavat puut eivät häiritse näkyvyyttä.

Eräs alueen asukeista ja HG oli taas innoissaan kuvaamassa kaveria

Vihdoin perillä

Olipa kuuma reissu, mutta perille päästiin punaisina kuin paistikka. Upeat näköalat täältä oli. Kyllä kannatti kiivetä ja nauttia näissä maisemissa kevyttä lounasta.

Tässä alla näkyy parkkipaikalle tuleva tie ja soikiona parkkipaikka, jolta lähdimme sitten tuota kapeaa polkua kiipeämään vuorelle päin.

Tässä vielä vähän matkan kukkaloistoa. Mukava, että olimme matkalla keväällä (siis Australian), kun monet kasvit olivat kukassa.

 Tuolla me kävimme. Mukava, mutta raskas retki näin kuumalla ilmalla.

Toinen vaelluksemme tehtiin majapaikkamme lähellä olevalle vuorijonolle Porongurupin kansallispuistoon. Meidän majapaikkamme pihalta näkyi mielenkiintoinen kohoama Castle Rock, joka tässä illalla otetussa kuvassa näyttää vähän linnoitukselta. Yksimielisesti päätimme, että tuolla yritämme käydä. Siis yritämme.

Granite Skywalk Castle Rock oli tämän seuraavan reittimme nimi. Tuon nyppylän päälle tai oikeammin siihen kylkeen kiinnitetylle terassille pääsisi kiipeämällä muun muassa 7 metriä korkeiden pystysuorien tikkaiden kautta ja sen jälkeen olisi mahtavat näköalat tuolta helikopterin avustuksella viritetyltä terassilta. Näin siis kertoi majapaikassamme ollut opaskirjanen.

Ei kun matkaan. Kokonaiskorkeusero on muuten vain 500m. Vaellus ei ole vaikea muutamaa kohtaa lukuunottamatta.

Reitti meni kauniissa karrimetsässä (eukalyptysmetsä), joten tämä reissu ei ollut liian hikinen. Matkallamme näimme ja kuulimme monenlaista visertäjää. Tämäkin oli muuten oikein hyvä lintupäivä. Se pakollinen lintukuva on tuolla lopussa.

Karrimetsää

Merkki tulipalosta

Nyt alkaa näkyä muutakin kuin metsää eli alamme lähestyä tämän päivän kohokohtaamme.

Mitenkä tämäkin siirtojärkäle paikallaan pysyy?

Vähitellen aletaan päästä asiaan eli kiipeämiseen Skywalkille. Ensin on punnerrettava itsensä näiden isojen kivijärkäleiden päälle. Avuksi oli kiinnitety muutamia metallikahvoja.

Siinä se sitten ensimmäistä kertaa näkyy: Skywalk.

Siinä se sitten oli. Ne tikkaat. No, ylöspäin meno onnistu aina, vaikka Herr Professor Doctor oli tästä vähän erimieltä, mutta alastulo voi sitten olla jo haastavampaa etenkin, kun ja jos on korkeanpaikan kammoa, kuten allekirjoittaneella.

Perillä. Tämmöisen miljoonia Australian dollareita maksavan terassin olivat sitten viritelleet Castle Rockin viereen.

Tämmöisten varassa Skywalk oli

Tuolla on muuten maatila, jossa majoitumme.

Alas noita tikkaita pääsimme kaikki. Tikkaat olivat herra professorin mielestä kaikkein haastavimmat. Höh! Ihan simppeliä niitä oli mennä, kuten kuvasta näkyy.

Mutta, mutta... Miten pääsen näiltä isoilta kivijärkäleiltä alas huonon polveni kanssa.

Minä taiteilemassa kivellä

Alas pääsin minäkin.

Lopuksi se pakollinen lintukuva. Matkalla takaisin parkkipaikalle näimme tämän allaolevan komistuksen ja hän hallitsi poseeraamisen eli pysyi paikallaan minuutti tolkulla. Yleensä näillä pikkulinnuilla on hirvittävä kiire. Eikös olekin söpö kaveri?

Yellow Robin