Vaeltamassa Länsi-Australiassa

Yövyimme muutaman yön noin 40 kilometrin päässä Albanyn kaupungista Porongurup-vuorijonon läheisyydessä. Ystävämme olivat ajatellet oikein ja valinneet meille vuorista pitäville kaksi vaellusta. Ensimmäinen ve meidät nelisenkymmentä kilometriä pohjoisemmassa olevaan Stirling Rangen kansallispuistoon, jossa vaelsimme Bluff Knoll:ille, joka on vuorijonon kolmanneksi korkein (1095m merenpinnasta) ja yksi vaikuttavimman näköisistä huipuista Länsi-Australiassa. Opaskirjassa kerrottiin, että kävelyreitti on 6 km meno-paluu ja aikaa olisi hyvä varata 3-4 tuntia.

Pääsymaksu kansallispuistoihin oli 13 AUD eli noin 8 euroa per auto. Pääsymaksu maksettiin automaatteihin, jotka näyttivät kaikki toimivan vain ja ainoastaan luottokortilla. Pääsymaksu oli voimassa saman päivän aikana muissakin kansallispuistoissa.

 

Näille vuorille olimme ajamassa ja ei näkynyt kenguruita eikä emuja. Oikeaa liikennemerkkien tuhlausta ja turistin huijausta.

Siinä se sitten on: Buff Knoll. Parkkipaikalta katsottuna huippu näytti olevan aika kaukana ja yllättävän korkealtakin. Ajattelimme HansGiorgion kanssa, että reitti ei varmaankaan mene tuonne aivan ylös, mutta miten väärässä voikaan ihminen olla. Onneksi.

 Punahiekkaista polkua tallustelimme auringon paahtessa.

Aina välillä polkua oli porrastettu. Emmekä olleet ainoat matkalla olijat. 

Vielä vain 1.3 km huipulle

Maaperä oli kuvaa ja karua, mutta mukavannäköistä. Kummasti näissäkin vähän palmua muistuttavissa puissa oli elämää vaikka varret olivat aivan selvästi palaneet.

Nyt alataan jo olla sen verran ylhäällä, että rinteillä kasvavat puut eivät häiritse näkyvyyttä.

Eräs alueen asukeista ja HG oli taas innoissaan kuvaamassa kaveria

Vihdoin perillä

Olipa kuuma reissu, mutta perille päästiin punaisina kuin paistikka. Upeat näköalat täältä oli. Kyllä kannatti kiivetä ja nauttia näissä maisemissa kevyttä lounasta.

Tässä alla näkyy parkkipaikalle tuleva tie ja soikiona parkkipaikka, jolta lähdimme sitten tuota kapeaa polkua kiipeämään vuorelle päin.

Tässä vielä vähän matkan kukkaloistoa. Mukava, että olimme matkalla keväällä (siis Australian), kun monet kasvit olivat kukassa.

 Tuolla me kävimme. Mukava, mutta raskas retki näin kuumalla ilmalla.

Toinen vaelluksemme tehtiin majapaikkamme lähellä olevalle vuorijonolle Porongurupin kansallispuistoon. Meidän majapaikkamme pihalta näkyi mielenkiintoinen kohoama Castle Rock, joka tässä illalla otetussa kuvassa näyttää vähän linnoitukselta. Yksimielisesti päätimme, että tuolla yritämme käydä. Siis yritämme.

Granite Skywalk Castle Rock oli tämän seuraavan reittimme nimi. Tuon nyppylän päälle tai oikeammin siihen kylkeen kiinnitetylle terassille pääsisi kiipeämällä muun muassa 7 metriä korkeiden pystysuorien tikkaiden kautta ja sen jälkeen olisi mahtavat näköalat tuolta helikopterin avustuksella viritetyltä terassilta. Näin siis kertoi majapaikassamme ollut opaskirjanen.

Ei kun matkaan. Kokonaiskorkeusero on muuten vain 500m. Vaellus ei ole vaikea muutamaa kohtaa lukuunottamatta.

Reitti meni kauniissa karrimetsässä (eukalyptysmetsä), joten tämä reissu ei ollut liian hikinen. Matkallamme näimme ja kuulimme monenlaista visertäjää. Tämäkin oli muuten oikein hyvä lintupäivä. Se pakollinen lintukuva on tuolla lopussa.

Karrimetsää

Merkki tulipalosta

Nyt alkaa näkyä muutakin kuin metsää eli alamme lähestyä tämän päivän kohokohtaamme.

Mitenkä tämäkin siirtojärkäle paikallaan pysyy?

Vähitellen aletaan päästä asiaan eli kiipeämiseen Skywalkille. Ensin on punnerrettava itsensä näiden isojen kivijärkäleiden päälle. Avuksi oli kiinnitety muutamia metallikahvoja.

Siinä se sitten ensimmäistä kertaa näkyy: Skywalk.

Siinä se sitten oli. Ne tikkaat. No, ylöspäin meno onnistu aina, vaikka Herr Professor Doctor oli tästä vähän erimieltä, mutta alastulo voi sitten olla jo haastavampaa etenkin, kun ja jos on korkeanpaikan kammoa, kuten allekirjoittaneella.

Perillä. Tämmöisen miljoonia Australian dollareita maksavan terassin olivat sitten viritelleet Castle Rockin viereen.

Tämmöisten varassa Skywalk oli

Tuolla on muuten maatila, jossa majoitumme.

Alas noita tikkaita pääsimme kaikki. Tikkaat olivat herra professorin mielestä kaikkein haastavimmat. Höh! Ihan simppeliä niitä oli mennä, kuten kuvasta näkyy.

Mutta, mutta... Miten pääsen näiltä isoilta kivijärkäleiltä alas huonon polveni kanssa.

Minä taiteilemassa kivellä

Alas pääsin minäkin.

Lopuksi se pakollinen lintukuva. Matkalla takaisin parkkipaikalle näimme tämän allaolevan komistuksen ja hän hallitsi poseeraamisen eli pysyi paikallaan minuutti tolkulla. Yleensä näillä pikkulinnuilla on hirvittävä kiire. Eikös olekin söpö kaveri?

Yellow Robin