Kolmas matkamme Australiaan - suunnitelma

Australian kansallistunnus (kengurut ja musta joutsen)

Kun aloin mieheni kanssa suunnittelemaan uutta matkaamme Australiaan, niin suurimmaksi ongelmaksi tuli, minne me niin suuressa maassa menisimme. Matkan ajankohta, marraskuun kolme ensimmäistä viikkoa, oli luonnollisesti otettava huomioon suuntaa mietittäessä, sillä pohjoisosissa olisi jo kovin lämmintä, Sydneyssä ja sen lähistöllä olimme jo olleet ja ystävämme, joiden luona halusimme vierailla, asuisivat Canberran (Australian Capital Territory) lähellä. Tämän ystäviemme tapaamisen lisäksi suunnittelimme ensin lentoa Melbourneen ja tutustumista kaupunkiin ja sen lähistölle sekä sieltä lentoa Sydneyhyn, josta ajattelimme vuokraavamme auton ja ajelevamme sitten ystäviemme luokse.

Isohan se on

Otettuamme sitten yhteyttä ystäviimme ja kerrottuamme suunnitelmistamme paljastuikin, että heillä olisi jo lomia varattuna tuohon samaan aikaan ja he olisivat halukkaita käymään kanssamme Australian itäosissa, mikäli olisimme halukkaita muuttamaan alkuperäisiä suunnitelmiamme. Koska mitään ei oltu vielä hakattu kiveen, niin tämä suunnitelma sopi meillekin oikein hyvin ja näin ensimmäiseksi matka kohteeksemme tulisi Western Australia (WA), jossa viettäisimme yhdessä ystäviemme kanssa ja erikseen parisen viikkoa ja sen jälkeen lentäisimme "kengurun" kyydillä Canberraan ja viettäisimme vielä viikon ystäviemme luona. Loistava suunnitelma kertakaikkiaan.

Suurimman vastuun matkasuunnitelmista kantoivat paikalliset ystävämme, joille WA oli jo osittain tuttu. Suuri kiitos CPL-matkatoimistolle! Yhdessä päätimme vain tuon road trippimme keston ja sen, että tarkoituksena olisi nähdä mahdollisimman paljon luontoa eli autolla ajaminen niin minimiin kuin se olisi noilla etäisyyksillä mahdollista ja majapaikoissamme viettäisimme muutaman päivän. Meidän suunniteltavaksemme tuli vain oma aikamme, jonka viettäisimme Perthissä ja sen lähistöllä. Pätimme, että koska olemme Perthissä vain muutamia päiviä ennen ja jälkeen lounais-WA:n roadtrippiämme, niin emme vuokraa siellä ollessamme autoa, vaan varaamme hotellin kaupungin keskustasta ja käytämme julkista liikennettä liikkumiseen kaupungin sisällä ja junaa/laivaa vierailuumme Fremantlessa.

Tuollainen siitä reitistä sitten tuli ja ajoa "vain" noin 2000 km

Lentoja suunnilteltessamme mieleemme tuli, että jos... noin niinku “once in a lifetime”-juttuna... lentäisimme business-luokassa ja eiku nokka kohti matkatoimistoa (katsotiin helpoimmaksi vaihtoehdoksi, koska emme lentäisi samasta kaupungista takaisin). Siellä sitten valitsimme Emirates-lentoyhtiön mm. A380:n lentokoneen, sopivien aikataulujen ja eri lähteistä lukemiemme kehujen vuoksi.

Nyt jälki viisaana voisi sanoa, että "kun pahalle antaa pikkusormen...", niin vähän pahalta vaikuttaa, noin rahapussukan ja pankkitilin kannalta, mutta mutta tuo taisi olla alku tuollaisille mukaville kaukolennoille. Se ensimmäinen matkamme Australiaan ja Uuteen-Seelantiin oli muuten myös sarjassamme “once in a lifetime” ja nyt oltiin menossa kolmatta kertaa Australiaan ja siellä Uudessa-Seelannissakin olemme jo käyneet kahdesti.

Sähköpyörää testaamassa

Parin vuoden tuumailun jälkeen, aivan yllättäen ja äkkiseltään, päätimme vihdoin kokeilla minkälaista on sähköpyörällä ajaminen. Vaellessamme olemme katselleet sillä silmällä maastossa pyörileviä, että olemme huomanneet etenkin sähkömaastopyörien yleistyneen.

Molemmilla naistenpyörät tasa-arvon nimissä, kuten vuokraamon mies sanoi

Vuokramosta saimme allemme yläkuvassa näkyvät uudet 8-vaihteiset sähköpyörät (pedelecit), joissa oli uutuutena automaattivaihteet. Tähän automaattivaihtajaan emme kumpikaan ihastuneet, vaikka vuokraamon mies niitä hehkuttikin. Automaatti halusi ajattaa väkisellä aivan liian isolla vaihteella, mutta kun vaihdoin manuaaliselle vaihteistolle niin ajamisesta tuli huomattavasti mukavampaa. Saman muutoksen tehtyään miehenikin oli kanssani samaa mieltä.

Jossakin päin Tannheimerin laaksoa

Sähköavustusta tuossa city-bikessa oli valittavana 3 eri tasoa: eco, normaali ja korkea. Pienimmällä eco-tasolla pääsi mukavasti itseään mitenkään rasittamatta pienehköt nousut, mutta suunnittelemamme nousu n 200m korkeudelle vaatikin sitten jo avuksi suurimman avustuksen, kun illemalla jo laiskotti väsytti.

Ajoimme kuin ajoimmekin tuolla ylhäällä olevalle Gasthausille

Molemmat epäilimmekyllä  aluksi, että tuonne gasthausille emme ajamalla pääsisi, kun tie olisi kovin jyrkkä, mutta kuinka väärässä ihminen voi ollakaan. Matka ylös meni aivan hengästymättä, kuin olisi tasamaalla pyöräillyt, niin paljon pyörä avusti ylös asti. Akkua tosin kului tuohon 1,8 kilometrin ja noin 10min matkaan 20%. Apropos, akkua luvattiin eco-moodilla eli pienimmällä säköisellä tuella riittävän n 100km matkaan.

Perillä. Zöblenin kylä alhaalla noin 200 korkeusmetrin päässä

Ajelimme päivän aikana vain pienen 40 km lenkin ja huisin hauskaa oli. Enemmän kuin rahanarvoista hupia. Tätä pitää saada jossakin vaiheessa ehdottomasti lisää, joten tämän erittäin onnistuneen kokeilun jälkeen haluamme testata seuraavaksi sähköavusteisia maastopyöriä, joissa on vaihteita muutama enemmän ja näillä pääsee uskaltaa paremmin maastoonkin. Nähtäväksi jää tuleeko tästä sähköpyörien vuokraamisesta pysyväkin tapa. Jotenkin uskon, että aika useasti tulemme sitä tekemään, sillä pyörällä ajaminen oli aivan mahtavaa.

Uusi perheenjäsenemme

Rakas, nelipyöräinen perheenjäsenemme, sinä näit päivänvalon Ingolstadin tehtaassa, josta minä ja Hansgiorgio haimme sinut luoksemme eräänä kauniina perjantaipäivänä.

 Osa tehdasrakennusta taustalla ja muutama uusi kaverisi

Ilmoittautuessamme et vielä ollut meitä odottamassa tuolla alhaalla olevassa autonluovutustilassa, sillä olimme jättäneeet tapaamisemme myöhempään iltapäivään.

Autojenluovutustila

Ilmoittautuminen auton noutajille

Ilmoittautumisen yhteydessä meitä kehoitettin nauttimaan viereisen ravintolan antimista niin paljon ja niin useasti kuin vain vatsaan mahtuu, joten ensimmäinen suuntamme oli aamiaispöytä, sillä odotus ja jännitys tekevät nälkäiseksi.

Osittainen baijerilainen aamiainen, kun vehnäolut puuttuu.

Ravitsevan aamiaisen jälkeen pääsimme parituntisella tehdaskierroksella näkemään miten sinutkin on tehty. Sinusta on varmaan ollut mukava matkustaa ympäri tehdashalleja ja ihailla robottien tanssia ympärilläsi. Tuon todella huikean tehdaskierroksen ja oikein maukkaan lounaan (taas oli syötävä!) jälkeen lähdimme vielä museokierrokselle, koska halusimme tutustua myös vanhempiin sukulaisiisi. 

Jo iäkkäämpi sukulaisesi, mutta edelleen todellinen kaunotar

Museon jälkeen sitten siiryimme innosta täristen viereisen rakennuksen yläkertaan odottelemaan työntekijää, joka tulisi esittelemään sinut meille. Ja! Ei ole totta! Sieltä yläkerrasta näimme sinut! Siellä sinä olit alakerrassa luovutustilassa jo odottelemassa meitä. Niin kauniina ja pienenä niiden isojen autojen vierellä.

Ensimmäistä kertaa näimme sinut tuolla

Sitten, vihdoin, koitti kauan odottamamme aika, kun nimemme vihdoin huudettiin ja pääsimme luoksesi. Voi sitä onnen hetkeä! Ihana oma automme!

Sinut esiteltiin meille oikein monipuolisesti ja siinä samalla jatkoimme ihastelemistasi eli kuvasimme sinua edelleen joka puolelta, sillä sinä olet hyvin valokuvauksellinen.

Siinä sinä olet - oma perheenjäsenemme

Kaunis moottorisi

Hieno mittaristosi

Sinun lämpömittarisi näytti mukavat 34.5C, kun aloitimme ensimmäisen yhteisen matkamme kauniin Regensburgin kautta

Bayerischer Wald:iin.

Bayerische Wald

Hansgiorgion mukaan sinua oli hyvä ajaa, mutta ongelmana hänellä oli kuitenkin, kun ensimmäiset 1000km piti ajaa rauhallisesti ilman kaahausta ja tämähän oli, meidän molempien nyt jo tuntemalle, “Teuvo ralliteiden kunkinkaallemme” todellinen koettelemus muuten mukavalla syntymäpäivämatkallasi.

Sinä - vielä kerran

Unterjoch/Obergschwend (1049) – Buchelalpe (1290m) - Wertacher Hörnle (1684m) ~600 korkeusmetriä

Aikaisin lauantaiaamuna aamupalan jälkeen otimme suunnan etelään ja lähimmille vuorillemme. Ennen Baijeriin muuttoa, emme ole vaelluksia näin alhaalla (suhteellista tämäkin) tehneet, joten emme oikein tienneet mitä odottaa. Olimme valinneet ensimmäiseksi kohteeksemme Bad Hindenlangin alueeseen kuuluvan Unterjochin.

Kuvakaappaus outdooractive.com:in kartasta

Noin puolentoista tunnin ajon jälkeen saavuimme Obergschwendissä olevalle parkkipaikalle (kuvassa no 5), josta reittimme kohti Wertacher Hörneleä lähtisi. Parkkipaikalta kävelimme puolisen tuntia tietä pitkin Buchelalpe:lle, josta oli jo mukavat näkymät laaksoon ja jossa oli aivan pakko pysähtyä jo vähän huokaamaan ja juomaan, sillä edellispäivän sateiden jälkeen ilma oli todella tuskaisen kostean kuuma. Vaeltaminen tuntui todella raskaalta ja hiki valui kuin olisi vettä kaadettu päälle.

Parisen sataa metriä kivuttu ja jo näin mukavat maisemat

Buchlealpelta matkamme jatkui eteenpäin ensin tietä ja sitten enemmän tai vähemmän helppoa polkua pienen metsikön läpi (ihana varjo!). Ilmankosteuden ja lämmön vuoksi meno oli kuin “täillä tervassa”. Hikeä valui ja vettä joutui ryyppimään jatkuvasti. Matka vei seuraavaksi pellon kautta pienelle kukkulalle, jossa söpöt “alppilehmät” olivat viettämässä mukavaa, kaunista ja kosteankuumaa kesäpäivää.

Nämä "alppilehmät" ovat kai oikeiasti Allgäuer Braunvieh -rotua

Tuota kukkulaa luulimme jo päätepisteeksemme, mutta ei. Edessä oli vielä kymmenen minuutin tallustelu, joka kyllä kannatti. Ylhäältä on upeat 360 asteen näkymät mm. Tannheimer:in vuorille ja Allgäu:hin päin.

Wertacher Hörnle

Kaunista Allgäuta

Tannheimerinlaakson (Itävalta) vuoria

Lisää Allgäuta

Takaisin tullessa ja nälän jo kurniessa vatsaamme poikkesimme uudelleen Buchelalpe:lle, jossa keittiö oli loihtinut syötäväksi erittäin maukasta kasviskeittoa. Vatsat täytettyämme jatkoimme matkaamme mukavaa polkua pitkin parkkipaikalle.

Oli pakko kuvata, sillä keitto oli todella maukasta ja joka kuumuudessa tuntui lämmöstään huolimatta tai sen takia todella hyvälle

Autolle päästyämme huokaisimme ja tuumasimme, että olipa hikinen ja rankka tämä aloitusreissumme näillä matalilla(!) vuorilla. Suosittelumme, ehdottomasti käymisen arvoinen ja kun valitsee paremman ei-niin-tukalan-kostean päivän, niin tämä reitti on nautinto.

En ollutkaan sokerista

Me vaellamme mielellämme ja tästä syystä vietämme suurimman osan lomistamme vuorilla. Vielä joitakin vuosia sitten meillä oli (valitettavasti) tapana valita vaelluskohteet sen mukaan, missä ei satanut, koska minut (tytöthän) on tehty sokerista... Kun sääennustus lupasi sadetta me vaihdoimme kokonaan paikkakuntaa tai sitten ajoimme sadetta pakoon isompaan kaupunkiin ja vietimme shoppailu- tai museopäivää. Meillä oli kaiken kaikkiaan todella hyvä tuuri säiden suhteen, kunnes tuli tuo kesä, jolloin satoi melkein jatkuvasti.

Harmaata pilvimassaa, vettä ja etanoita

Loman lähestyessä ja säätiedoituksia katsottua alkoi olla aivan selvää, että menimmepä melkein minne tahansa, niin vettä tulisi niskaan enemmän tai vähemmän. Huomasimme, että halumme päästä vuoriseuduille ja vaeltamaan oli selkeästi suurempi kuin kauhistuttava ajatus vaeltamisesta vesisateessa, joten meidän oli muutettava ajatuskaavaamme ja alettava etsiä jonkinsortin vaihtoehtoisia reittejä alempaa, joita voi mennä turvallisesti liukastumista pelkäämättä satella ja märällä. Huomasimme asiaa tutkiessamme vihdoin, että siis ihan oikeasti, laaksoissahan on aivan lostavat vaelluspolut ja -tiet sadepäiviä varten. Kun on kuvitellut olevansa sokerista, niin eipä mokoma ollut edes käynyt mielessä.

Mieleemme on taottu, että kunnon, oikeita, vuoripolkuja mentäessä sateella tai märällä on olemassa suuri liukastumisen ja siten onnettomuuden ja jopa kuolemankin vaara ja varsinkin, jos satuu vielä ukkostamaan. On sekin valitettavasti koettu, kun säätiedotteista huolimatta ukkoskuuro yllätti kesken matkan. Siinä vähän orpona toivottiin ettei se aivan päälle tulisi, kun piilopaikkaa ei oikein ollut näkyvissä.

Ei näytä kivalta tuo pilvi

Nyt meille on, tuon sateisen kesän jälkeen, selvää, että vaeltaa voi myös vesisateella. Sanotaanhan, että “ei ole huonoa säätä, on vain huonot varusteet”. Meillä on nykyään jo hyvät sadevarusteet, mutta kun vettä tulee paljon, niin jossakin vaiheessa se vesi alkaa niistäkin tihkua läpi ja olo muuttuu loppujen lopuksi aika nihkeäksi. Toisinaan, kun on lisäksi vielä lämmintä, niin silloin hikoiluttaa sadevaatteen alla ja taas on nihkeä olo. Joskus tuli mieleen, että pitäisikö mennä ilman sadevarusteita, kun kuitenkin on tuloksena enemmän tai vähemmän nihkeänkostea/märkä olo. Tai vaikka sitten...

näin sateenvarjon kanssa.

Kenkiinkin saattaa päästä mennä vettä ja siinä tulee sitten mieleen lapsuuden hyppelyt vesirapakossa märissä kumppareissa, kun joka askeleella kuuluu lits-läts. Nyt se ei nii-in kivaa kuitenkaan pidemmän päälle ollut. Eka päivä vielä meni, mutta muut ei ja koska vaelluskengät eivät valitettavasti kuivu kovin nopeasti, niin vanhat hyvinpalvelleet vaelluskenkäni menivät valitettavasti tuon reissun jälkeen vaihtoon.

Täällä ihanassa sademetsässä ne kengät kastuivat

Siis nämä rakkaat, hyvinpalvelleet, vain 15-v vaelluskengät

Sateella, sumussa tai kun pilvet muuten vain roikkuvat matalalla on maagista ja välillä vähän pelottavaakin kulkea seudulla, jota ei tunne ja jossa ei aina edes kunnolla näe mitään. Välillä näkee eteensä vain jokusen kymmenen metriä ja sivulle katsoessakin vastassa on harmaa pilviseinä eikä ole aavistustakaan mitä ympärillä on. Kuten näissä paikoissa, joita meidän pitää joskus mennä paremmalla aurinkoisemmalla ilmalla katsomaan. Millaisessa maisemassa tuolloin päivävaelluksemme teimme, kun siellä näytti tältä.

Pudotus? Jyrkkäkin?

Eibseeblick - näkymä järvelle?

Nyt jälkeenpäin olemme olleet hyvin, todella ja erittäin tyytyväisiä tuohon muutama vuosi sitten tehtyyn erittäin rohkeaan päätökseemme alkaa vaeltamaan myös huonolla ilmalla vesisateella. Kuten eräänä viikonloppuna, jolloin olimme jälleen kerran alpeilla ja sateisesta sunnuntaivaelluksestamme tuli yllättäen viiden alppisalamanterin kierros. Huikeaa! Ilman vesisadetta ja kosteutta emme olisi noita harvinaisia mustia liskoja varmaan ikinä nähneet, sillä ne ovat normaalisti yöliikkujia ja vain kun kosteutta on tarpeeksi ne tulevat koloistaan myös päiväaikaan ulos.

Alppisalamanteri. Kiitos, että sinäkin tulit näyttäytymään.

Me vaeltajina

Asuimme joitakin vuosia sitten Itävallassa, kauniissa Wienin kaupungissa.

Tuossa talossa oli Wienin kotimme

Noina Itävallan vuosina meitä puraisi kunnolla ensin alppikärpänen ja sitten vähän myöhemmin vaelluskärpänen. Olemme molemmat aina tykänneet vuorista. Lehdistä, kirjoista ja televisiosta olemme molemmat vuoria ihailleet. Muistan hyvin, kun ystäväni kanssa matkasimme interraililla junassa Münchenistä Wieniin ja kuinka kaunilta vuoret näyttivätkään junan ikkunasta.

Mont Blanc

Aluksi lähdimme autolla ihailemaan vuoria. Olemme ajaneet melkein kaikki tunnetuimmat alppitiet. Osan moneenkin kertaan. 

Timmelsjoch - ajettu kaksi kertaa - eikä enää ikinä uudestaan. Terveisiä maailman hitaimmalle keltakilpiselle autolle.

Nousseet hissillä vuorelle, niin ylös kuin pääsi...

 

ihailemaan maisemia. Samalla kummastelimme ihmisiä, jotka nousivat vapaaehtoisesti kävellen rinnettä ylös. "Hullun hommaa", ajattelimme. Alkuaikoina kävelimme vuorelta alas, niin kuin suurinta osaa reiteistä kirjojen mukaan suositellaan mentäväksi. Jossakin vaiheessa vastaamme tuli kuitenkin tilanne, että haluamaamme paikkaan ei päässytkään hissillä, vaan sinne olikin itse kiivettävä ja ei se niin "hullun hommaa" ollutkaan.

Nyt vuosien vieriessä, iän karttuessa ja raihnaisemmaksi tullessa on vaellussuunnaksi tullut (mikäli vain mahdollista) vuorta ylös ja hissillä alas, sillä alaspäin käveleminen on urheillessa rasittuneille polvilleni tätä nykyä myrkkyä. Toiveessani olisi, että jos olisin rikas, niin kiipeäisin aina vain ylöspäin ja sitten tilaamani helikopteri hakisi minut alas ja, ah, polvet kiittäisivät.

Tässä kuvassa on mielestäni ainut oikea kävelysuunta eli ylöspäin

Minun huonoselkäisyyteni vuoksi me teemme vain päivävaelluksia, sillä en saa kantaa raskasta taakkaa ja enkä halua tehdä miehestäni kantoaasia. Vaellusreittimme ovat pääasiassa keskivaikeita. Ajallisesti vaellamme päivässä normaalisti vain noin 5 - 6 h ja tämä sisältää pari taukoa ruokailuun ja kahvitteluun. Tämän hetkinen nousuennätyksemme on Stubain laaksossa kulkemamme 1250 m ja tämä saattaa ennätykseksi jäädäkin.

Itävallan ja Saksan välissä, muutaman vuoden Suomessa asumisemme aikana, kävimme valtamassa tai oikeammin pääsimme vaeltamaan vain noin kolme viikkoa kesässä ja tällöin teimme yleensä vuorille kaksi matkaa. Suurena unelmanamme on ollut, että pääsisimme joskus useammin vuorille, jopa viikonloppuisin ja nyt meillä tämä ihana tilanne sitten on. Kiitos mieheni ihanalle työnantajalle mahdollisuudesta sijoittua asumaan minne haluaa!

 Tai ainakin melkein.

Muutto

Pieni muuttoautomme

... Preussista Baijeriin! Tästä on puhuttu ja tästä on haaveiltu jo vuosia. Haavailtu siksi, että nuo niin kovin rakkaaksi tulleet vuoret olisivat lähellä. Ainoastaan suuri rakkauteni Itävalta menee tässä haaveilussa ohi. Kaikkea ei voi saada (Itävalta), joten hyvä näinkin (Baijeri).

Nyt tuo muutto olisi vihdoin todellista. Vuokra-asunto irtisanominen käytännössä siltä istumalta. Sitten alkoi se hankalampi osuus eli mitä tavaroita siirrämme uuteen Baijerin pieneen asuntoomme ja mistä joudumme luopumaan.

Muuttopäivänä kaksi salskeaa muuttomiestä vetivät sohvan ja nojatuolin kelmuun ja kantoivat tavaramme pikkuruiseen muuttoautoon.

Suomesta hankittu sohvamme matkalla Baijeriin

Vähäiset tavaramme (se kamalalta tuntunut laatikko- ja huonekaluröykkiö) olivat vajaassa parissa tunnissa matkalla Baijeriin. Eli “Heippa tavarat. Huomenna nähdään Baijerissa”.
 

Tyhjä se nyt on olohuoneemme

Näkemiin kaunis kaukainen entinen kotikaupunki

Viimeisen (toistaisesti) pitkän puolen maan pituisen ajomatkan jälkeen saavuimme myöhään illalla jo tutuksi tulleeseen uuden kotikaupunkimme hotelliin ja olo oli jo kuin olisi tullut kotiinsa. Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen suuntasimme vuokra-autollamme kohti uutta asuntoamme.

Viimeiseksi jäänyt vuokra-automme (maailman parhaalta Hertz:n toimistolta vuokrattu!)

Kymmenisen minuuttia ehdimme upouutta asuntoamme ihastella ennen kuin ovisummeri kilahti ja muuttotavaramme alkoivat saapua uuteen kotiinsa. Sukkelaan meni tavaroiden purku autosta ja tuonti sisälle. Vähän yli tunnin päästä sanoimme muuttomiehille “Hei ja hyvää matkaa takaisin Preussiin”. Jälleen oli laatikoita siellä, laatikoita täällä.Eikä kaapin kaappia muualla kuin keittiössä.

Siinä ne tavarat ovat uudessa pikkuisessa asunnossamme

Karmea stressinlähde oli minulle tämäkin muutto. Kamalasti miettimistä, muistamista, valitsemista, poislaittamista, pakkaamista, purkamista, siistimistä, siirtämistä. Tässäkin muutossa kaipailin kyllä “edelliseen elämän” muuttoja. Oli se silloin vain kamalan helppoa, kun työpaikan puolesta tuli muuttofirma ja muuttomiehet pakkasivat ja purkivat kaiken. No, se oli sen elämän yksi hyvä puoli, mutta nyt mamuina homma on hoidettava itse, kuten myös se edellinen muutto Suomesta Preussiin silloin muutama vuosi sitten. Muutto, josta en ole varma olenko toipunut vieläkään.